Kun lähtee kolmatta kertaa elämässään puolen vuoden ulkomaanreissuun, irtisanoo vakituisen työsopimuksensa, vuokraa asuntonsa eteenpäin ja pakkaa kaiken irtokamansa laatikoihin ja rinkkaansa puolen vuoden aikana tarvitsemansa omaisuuden, joka mahtuu hienosti 18 kiloon, on se joidenkin mielestä täysin käsittämätöntä. Omalla kohdallani juuri se kolmas reissu herätti eniten ihmetystä ja näitä kysymyksiä. En tiedä oliko syynä se, että ennen kolmatta reissua minulla oli ulkopuolisen silmin kaikki tarvittava: työ, poikaystävä, oma koti. Reissuun lähteminen tuntui kai jollekin näiden asioiden hukkaan heittämiseltä. Toinen syy saattoi olla ikäni – miksi kolmekymppinen haluaa edelleen lähteä maailmalle vain rinkka selässään?

Yritin sitten kovasti selittää kaukokaipuutani, kyltymätöntä matkakuumetta, ikuista reissukärpäsen puremaa. Löysin monia helppoja syitä (emme olleet ennen matkustaneet yhdessä poikaystäväni kanssa, kyllä sitä aina uuden työpaikan löytää, meillä ei ole vielä perhettä niin voi vielä matkustaa) ja onnistuin mielestäni jopa kehittämään muutaman vakuuttavamman syynkin kuten uusien kokemusten hankkiminen ja minimalistisen elämäntavan kokeileminen. Paras selitys, jonka keksin oli kuitenkin mielestäni kuvailu siitä, kuinka vapaaksi vähäpätöisistä pikkuongelmistaan reissussa pääsee. Kun kotona suuri ongelma saattaa olla se, ettei lähikaupasta saa lempparileipäänsä, on maailmalla oikea ongelma se, ettei tiedä mistä seuraavan ateriansa saa. Kun kotona saattaa nukkua huonosti naapurista kuuluvan metelin vuoksi, on reissussa hostellissa siedettävä sekä naapurisängyn kuorsaajaa että yläpedin jalkahien hajua. Kotona tulee parhaimmillaan käytyä suihkussa kaksi kertaa päivässä, reissussa saattaa venyä joskus kolmekin päivää ja se on ihan okei. Matkustaminen opettaa suhteellisuuden tajua.

Oivallus

Luin hetki sitten Henkka Hyppösen kirjan Nautitaan raakana ja vaikka kirja ei ehkä se parhain läsnäoloa ja tietoisuuden kasvattamista käsittelevä teos olekaan ja vaikka olen aihetta käsitteleviä kirjoja ennenkin lukenut, aiheutti Hyppösen teoksen lähestymistapa asiaan minulle yhtäkkisen oivalluksen siitä, miksi matkustaminen on niin koukuttavaa. Yhtään vähättelemättä kaikkia muita syitä ja aiemmin kehittämiäni teorioita tämä uusin oivallus ohitti kuitenkin ne kaikki. Hyppönen kirjoittaa paljon aivoistamme ja niiden käytösmalleista sekä toimintatavoista. Aivomme ovat laiskoja, ne mielellään ennakoivat ja olettavat säästääkseen energiaa. Aivotoiminta kuluttaa runsaasti kaloreita ja koska aivomme eivät ole tottuneet siihen, että kaloreita ja energiaa on nykyisin tarjolla yllin kyllin, ne edelleen säästävät työmääräänsä kaikessa mahdollisessa. Aivot toimivat usealla tavalla automaattipilotilla silloin, kun mitään henkeä uhkaavaa tai pelottavaa ei ole tapahtumassa. Siitä mitä näemme arkielämässä ympärillämme vain noin viidennes on silmien tuottamaa signaalia – loput aivot arvaavat ja päättelevät menneen kokemuksen perusteella. Tästä syystä myös läsnäolo arjessa on meille niin kovin vaikeaa. Jotta voisimme olla läsnä, täytyisi aivot saada keskittymään tähän hetkeen ja oikeasti ympäröivään maailmaan, joka on vaikeaa, kun ne eivät millään haluaisi tehdä töitä. Läsnäolo on kuitenkin pitkällä tähtäimellä ainut keino oikeasti nauttia elämästä, kokea onnea ja iloa, saada elämälle merkitystä.

Ehkä jo ymmärsitkin oivallukseni: Reissussa olen enemmän läsnä kuin arjessa kotona. Ympäristö on koko ajan uusi, outo, mielenkiintoinen. Kieli on vieras, ruoka on erilaista, kadut ovat tuntemattomia. Yöpaikat uusia. Aivoni joutuvat töihin. Ne eivät voi laiskotella ja arvata tai ennakoida. Ne eivät voi olettaa mitään, koska kaikki on uutta ja ne joutuvat olemaan mukana hetkessä. Työskentelemään. Läsnäolo on se matkustamisessa minut koukuttanut huume.

Kun hetkessä on oikeasti läsnä, aistit ovat herkkiä, ajatushälinä taukoaa ja pää keskittyy vain siihen sillä hetkellä olevaan hetkeen. Normaaliarjessa nämä hetket ovat yleensä sellaisia, jolloin jotain yllättävää ja aivojesi mielestä mahdollisesti vaarallista tapahtuu tai on tapahtumassa. Tai kun joudut opettelemaan jotain uutta tai toimimaan uudessa tilanteessa. Reissussa vastaavan hetken ja läsnäolon tunteen aiheuttavat paljon pienemmät hetket: ohikulkevat hymyilevät lapset, mielenkiintoinen tiekyltti, maisemat, makuelämykset, auringonlaskut.

Tästä oivalluksestani hienon ja minulle tärkeän tekee se, että jos läsnäolo on se, mikä tekee reissaamisesta niin upeaa, niin minullahan on kaikki työvälineet tuoda sama tunne ja elämys myös omaan arkeeni ja elämääni kotona. Aivoja voi harjoittaa ja tietoisuuttaan lisätä. Tuoda arkeen lisää niitä läsnäolon hetkiä, jotka tekevät matkustamisesta niin hienoa ja upeaa. Olemalla läsnä ihan normaaleissa arjen hetkissä, bussissa, lenkillä, kadulla kävellessä, ystävien kanssa aikaa viettäessä voi niistäkin hetkistä saada enemmän irti.

Se, miten tämä tapahtuu ja miten aivoja ja mieltä voi harjoittaa onkin sitten jo ihan uusi aihe.