Viikko sitten saavuttiin Hawaijille, Yhdysvaltoihin (Korea oli mahtava kokemus, siitä lisää myöhemmin). Viikko ollaan siis vietetty omituisessa kulttuurishokissa – tosi moni asia tuntuu erikoiselta kolmen kuukauden Aasia-reissaamisen jälkeen ja yllättävän, todella yllättävän vaikeaa on ollut tottua elämään täällä.
Kulttuurishokkihan alkoi jo tehokkaasti Hawaijin majoituksia etsiessä: kaksi viikkoa ennen saapumista joka paikassa oli täyttä. Hostelleista löytyi vain sänky sieltä ja sänky täältä, niin että joka päivä olisi pitänyt joko vaihtaa huonetta ja/tai hostellia tai tietysti vaihtoehtoisesti nukkua eri huoneissa eli minä naisten puolella ja Ville miesten puolella. Ja tietysti kaikki kivat hostellit oli jo täysin buukattuja. Yhden kivan paikan luulin jo bonganneeni ja tein varauksenkin, kunnes tajusin googlettaa paikan ja löysin niin järkyttäviä arvioita, et sain melkein sydärin. Onneksi pystyttiin perumaan kyseinen majoitus (Lesson: Älä ikinä buukkaa mitään paikkaa, jonka nettisivuilla ei ole sieltä kuvia plus tee aina piruuttaankin googlehaku ennen buukkaamista). Joitain hotelleja hintaan 200 euroa/yö tai yli oli toki tarjolla; ihan ei meidän budjetti siihen revennyt. Ei kyllä tuntunut repeävän 30-40 dollarin hostellisänkyihinkään (dear God, me maksettiin Aasiassa sen verran luksushotellista!) ennen kuin tajuttiin, et niin se nyt vaan menee, tervetuloa länsimaailmaan.
Lopulta majoitukset saatiin onneksi kuntoon yhteistuumin (kyllä, buukkausprosessiin tarvittiin sekä minut että Ville, melkeinpä päätoimisesti) ja Mauilla vietimme neljä yötä hostellissa, O’ahulla kolme ekaa yötä todella makeassa pikkumökissä/asunnossa (pieni hemmottelu, oli hieman tyyriimpi paikka, mutta ei sentään 200 euroa/yö) ja seuraavat viisi yötä B&B paikassa kaukana länsirannikolla (vaikuttaa todella kivalta paikalta, uima-allas ja kaikkea). Viimeiset kaksi Hawaijin yötä ollaan sitten sohvasurffaamassa – Ville löysi sukulais-DJ-sielun, jonka kämpille mennään punkkaamaan. Jännittää hieman, mut ihan siisti kokemus siitä varmaan tulee 🙂
Hintataso on ollut siis ensimmäinen shokkimme. Jollakin tavalla suhteellisuuden taju on päässyt Aasiassa kärsimään, kun kaikki oli jatkuvasti niin edullista. Jopa Singapore ja Soul, jotka olivat periaatteessa suhteellisen kalliita kohteita, tuntuivat Jenkkeihin saapumisen jälkeen edullisilta. Vähitellen valuuttaan alkaa tottumaan ja käsittämään, että a) olemme nyt Hawaijilla, joka on saariosavaltio ja siksi mannerta kalliimpi (joohan, onhan?) b) emme ole enää Aasiassa, welcome to the real world.
Toinen tottumista kaipaava seikka on ihan Jenkkilään littyvä: tippaus ja verojen lisäämisen tuotteisiin jälkikäteen. Who ever came up with this freaking system? Majoituksen hintahan on kätevästi ilmoitettu hinta + verot + siivousmaksu + mahdollinen service fee. Hirmukätevää. Ja kun kaupasta ostat jotain, niin tuotteen hintahan ei tietysti ole se, mitä hyllyssä lukee vaan jotain x-prosenttia sen päälle. Ja just kun opit tämän niin päädyt ostamaan jotain, mihin ei sitten lisätäkään veroja. Ravintolassa me ei olla vielä uskallettu edes syödä, kun pelätään, et mitä ihmettä ruoka lopulta tulee maksaan ja sit sille tarjoilijalle pitäisi vielä osata jättää jotain tippiäkin, kääk.
Itse immigration eli maahan saapuminen oli ihan piece of cake. Etukäteen oltiin laskettu puolitosissaan leikkiä siitä, että millaisiin turvatarkastuksiin oikein joudutaan, kun aiotaan olla niin kauan maassa ja tullaan sinne kolmen kuukauden Aasia-rundilta kahdeksan maan leimat passissa. Tenttasin Villeä etukäteen, et muistatko nyt sitten varmasti et mihin me ollaan menossa ja mitä me ollaan tekemässä (Ville ei ole ihan aina ollut kartalla siitä, missä tullaan olemaan ja kuinka kauan tai et mitä siellä tehdään), ettei puhuta ristiin asioita. Lisäksi oltiin varattu runsaasti aikaa jonottamiseen ja koko prosessiin niin, että meillä oli Mauille lähtevän lennon lähtöön nelisen tuntia aikaa. Noh, koko hommahan oli sit ohi noin puolessa tunnissa. Kakskytviisi minsaa jonossa ja sen jälkeen mukava juttutuokio nuorehkon herrasmiehen kanssa, joka tuntui enemmänkin siltä, että olisi tavannut ihmisen, joka oli erikoisen kiinnostunut mun elämästä ja reissusta. Olihan kysymykset tarkkoja ja henkilökohtaisia (“Miten olet hankkinut rahat tähän reissuun?”), mutta kun kyseessä ei ollut mikään trivial pursuit vaan actually oikeesti tiesin vastaukset niin mikäs siinä oli jutustellessa. Lopulta mies vaan totesi et, “Hell, I got to move to Europe” ja leimasi passin. Ilmeisesti kohdalle vaan osui todella rento tyyppi (ehkäpä Hawaijilla on osuutensa asiaan, ei taida tätä kautta kovin moni hämärätyyppi pyrkiä maahan) ja varmasti myös sillä, että mulle on suhteellisen helppoa jutella englanniksi eli ei tarvinnut jännittää kielen kanssa. Kaiken kaikkiaan hauska kokemus siis. Harmi, kun sitä maahantulolomaketta ei saanut pitää, siinä oli kyllä niin monenmoista numeroa ja väriä sekä muuta viivaa ja kolmioo, et olisi ollut hauska yrittää tulkita sitä sotkua jälkikäteen 🙂
Positiivinen kulttuurishokki on ollut kieli. Tosi siistiä, että kaikki puhuu kieltä, jota ymmärrät ja kaikki ymmärtää sua. Jo kentällä todettiin hymyssä suin et, hei huomasitko, et nää puhuu tosi hyvää englantia. Ei sillä, etteikö olisi Aasiassakin koko ajan pärjätty mut siellä tuntuu aina siltä, että omakin englanti saa kolhuja, kun yrittää vääntää sitä paikallisen korvaan sopivaksi ja yksinkertaistaa mahdollisimman monia asioita. Kun tilaat juoman ilman jäitä “nou ai” ja riisiä ruokasi kanssa “wit stiim rai”, tiedät olleesi Kaakkois-Aasiassa tarpeeksi kauan.
Oih, Thaikku ja Laos -ikävä 🙁
Seikkailu täällä suuressa Ameriikassa siis jatkuu. Seuraavassa postauksessa ehkäpä jotain tietoa siitä, mitä täällä ollaan touhuttu tai sitten ei. Katsotaan mitä saan aikaiseksi 🙂