Time flies when you’re having fun 🙂 Olemme olleet Japanissa siis jo kuusi päivää, uskomatonta miten nopeasti aika on mennyt.
Lensimme Lontoosta suoraan Tokioon kevyen 12 tunnin lennon. Sinänsä siis toki mukavaa, että lento oli suora – ei tarvinnut vaihdella koneita eikä venailla kentillä, mutta 12 tuntia yhteen menoon lentokoneessa ei ole mulle mieluisin tapa viettää aikaa. En tykkää koneen ilmasta, vatsa tulee aina kipeäksi eikä oma viihdeyksikkö leffoineen a) joko toimi b) toimii miten sattuu tai c) sisällä mitään katsomisen arvoista. Kahdentoista tunnin lennon aikana olisi sitä paitsi jo ihan mukava nukkuakin vähän, varsinkin jos saapuminen kohteeseen on aamusta, kuten meillä oli, mutta mä vaan en yksinkertaisesti pysty koneessa nukkumaan. Yritin taas kyllä ja tällä kertaa ostin jopa sellaisen oikein hienon ja hyvän niskatyynyn (lähinnä myös siksi, että tuo niska-hartia on ollut niin kovin kipeä), mutta ei, en mä vaan pysty nukkumaan siinä pystyasennossa (lentokoneen penkkien kallistuminen on ihan huijausta – olen sitä mieltä, että ne on pystyasennossa jotenkin ylisuorassa ja kallistettuna lähinnä vastaavat normaalia istuinta). Ainoat kerrat, kun olen koneessa nukkunut ovat olleet sellaisia, kun takana on jo yli 30 tuntia valvomista – siinä vaiheessa ei sitten enää haittaa missä on, uni tulee silti, mutta Lontoo-Tokio lennolla siis suhteellisen virkeänä unesta ei voinut haaveillakaan.
Lentoyhtiö oli muuten Virgin Atlantic, en voi sanoa että erikoisesti suosittelisin, mutta päästiin me perille.
Tokioon saavuimme puoli kymmeneltä keskiviikkoaamuna. Olemme täällä seitsemän tuntia Suomen aikaa edellä eli sisäinen kellomme oli siinä vaiheessa puoli kolme yöllä. Valvoa piti kuitenkin iltaan asti, jotta kello saataisiin kääntymään fiksusti; toisaalta emme myöskään saaneet hostellihuonetta ennen kuin iltapäivästä, joten eipä nukkumisvaihtoehtoa siinäkään mielessä ollut. Siirryimme siis kaikessa rauhassa kentältä kohti Tokion keskustaa (Naritan lentokenttä sijaitsee 66 kilometrin päässä Tokiosta) ja totuttelimme samalla siihen, miltä tuntuu olla lukutaidoton. Junassa yritimme arvailla mainosten sisältöä; arvoitukseksi ne jäivätkin, sillä kun kuvassa on hymyilevä nainen ja tekstin seasta tunnistat vain numeron viisi, ei ihan kovin helposti osaa sanoa, mitä mainoksessa kerrotaan. Aika silmiä avaavaa tietyssä mielessä ja toisaalta aika vapauttavaa myös – jotenkin mainosten voima oli pienempi, kun niitä ei ymmärtänyt. Tästä lisää myöhemmin.
Keskiviikko sujui muuten aika sumuisissa tunnelmissa. Hostellille päästyämme jätimme rinkat säilytykseen ja lähdimme kävelylle lähialueelle Asakusaan (lausutaan asaksa), mikä oli jälkikäteen ajateltuna erittäin hyvä ratkaisu, sillä olisimme varmasti eksyneet tai hermostuneet, jos olisimme lähteneet metroviidakkoon seikkailemaan puoliunisena. Asakusan alue on Tokion perinteisimpiä kaupunginosia, jossa on jäljellä “vanhan Tokion tunnelmaa”, jota muuten löytää kaupungista enää kovin vähän johtuen kaupungin tuhoisasta historiasta. Tokio on tuhoutunut lähihistoriassa kahdesti melkein kokonaan: 1923 maanjäristyksessä ja myöhemmin toisen maailmansodan pommituksissa.
Viimein perillä! Väsyneet matkalaiset Asakusassa.
Temppeleitä ihailemassa Asakusassa
Asakusassa näimme ensimmäisen temppelimme ja kävimme syömässä. Olin lennon aikana lueskellut mielenkiinnolla Japanin ruokakulttuurista, joka on erittäin laaja ja monipuolinen – ei siis pelkästään sushia. Onneksi olin, sillä muuten ravintolakokemuksemme olisi voinut olla aikamoinen shokki. Oli lounasajan loppu ja suuri osa ravintoloista näytti menevän kiinni hetkeksi ennen illallisaikaa ja sen lisäksi etsimme tietysti myös suhteellisen edullista ravintolaa, joten nälkä meinasi y ltyä aika kovaksi ennen kuin löysimme sopivan ruokapaikan. Lopulta kävelimme sisään erääseen paikallisen näköiseen kuppilaan ja saimme ystävällisen vastaanoton palvelevalta mieshenkilöltä, joka ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia (tästä myös lisää myöhemmin). Menusta oli kuitenkin auttava englanninkielinen versio ja heti pöytään istuttuamme selvisi, minkä tyyppiseen ravintolaan olimme saapuneet. Kyseessä oli okonomiyaki-ravintola, jossa tilattu ruoka valmistetaan itse pöydän keskellä olevalla kuumalla levyllä. Aloitettiin sitten helpoimmasta vaihtoehdosta 😉 Onneksi tarjoilija ymmärsi tilanteen ja heti alusta asti antoi ymmärtää, että tulee meitä auttamaan ruoan valmistuksessa. Tilasimme kaksi erilaista annosta suositusten mukaan (jännä itse asiassa sanoa, että suosituksen mukaan, kun eihän meillä ollut tarjoilijan kanssa edes yhteistä kieltä, mutta siltä se tuntui) ja saimme kokkailtavaksi modan-yakia ja okonomiyakia. Toinen oli sekoitus kaalia, kananmunaa ja mereneläviä (mm. anjovista, tuoretta) ja toinen kaalia, kananmunaa ja pekonia. Isoin ero oli se, että toinen paistettiin sekalaiseksi mössöksi, joka levitettiin ohueksi laataksi kuumalle levylle ja raaputettiin siitä lastalla pienelle lautasella ja toinen paistettiin pannukakun muotoiseksi paksuksi letuksi ja leikattiin valmiina neljään osaan, jotka sitten syötiin ruskean makean kastikkeen, majoneesin, persiljan näköisen vihreä silpun ja kuivattujen kalahiutaleiden kera. Kuulostaa erikoiselta ja suurelta osin maistui myös, mutta ihan hyvää se oli ja kokemus oli ainakin ainutlaatuinen.
Hostelille palattiin jo neljän pintaan ja vaikka suihkun jälkeen yritettiin taistella hereillä netin ja muiden virikkeiden voimin niin kuudelta annettiin periksi ja painuttiin unten maille. Ja oltiin tietysti seuraavana aamuna jo ennen seitsemää hereillä 😉