Alun perin reissua suunnitellessa ideana oli Kaakkois-Aasiassa oleilun aikana vierailla Thaimaan lisäksi Laosissa, Kambodzassa ja Vietnamissa ennen Malesiaan ja Singaporeen suuntaamista. Chiang Maihin saapuessamme alkoi kuitenkin käymään selväksi, ettei kaikkien kolmen maan mahduttaminen reissuaikatauluun ollutkaan mahdollista. Ongelmia aikataulutukseen aiheutti joulu ja uusi vuosi (haluttiin olla ne paikallaan jossain yhdessä kohteessa, vaikkei sitten lopulta siis oltukaan), sairastuminen ekalla Chiang Main viikolla sekä äitin ja iskän varaamat Thaimaan lennot. Ja tietysti soppaa sekoittivat vielä viisumit; kussakin maassa saa kuitenkin kerrallaan olla vain tietyn määrän päiviä ja päivien määrä vaihtelee sen mukaan saapuuko maahan lentäen vai maitse.

Aikasta pian päätettiin skipata Vietnam, jonne meidän oli Thaimaasta selkeästi vaikein päästä ja jonka viisumikäytäntökin oli hieman epäselvä. Vietnam pääsi siis “on the next trip” -listalle 🙂 Kampodzassa minua eniten kiinnosti vierailu Angkor Watissa; muilta osin maa oli ja on edelleen minulle aika paljon hämärän peitossa eli en hirmuista hinkua sinne muuten kokenut. Yllättäen äitikin innostui vierailusta Angkor Watiin ja siten saimmekin Kambodzan vierailun mahdutettua mukavasti porukoiden matkasuunnitelmaan ja vierailemme Kambodzassa siis yhdessä. Jäljelle jäi siis Laos, Thaimaan pohjois- ja itänaapuri.

Monella tavalla Laosiin matkustaminen jännitti mua todella paljon. En edes osaa täysin sanoa miksi; ehkä jotenkin koska tiesi, että Thaimaa on niin täysin turismiorientoitunut, että epäilytti miten Laosin puolella matkailijan kaipaamat palvelut järjestyvät. Olisimme tietysti voineet tästä syystä jättää Laosinkin reissun väliin ja viettää enemmän aikaa Thaimaassa (joka tietysti olisi aiheuttanut viisumiongelmia), mutta jollain tapaa koin vahvasti, että Laos on jotain mitä meidän pitää tehdä. And boy was I right.

Laos on lumonnut mut ihan täysin. Tämä maa on niin kaunis, niin koskematon, vihreä, lumoava, upea. Ihmiset on ystävällisempiä kuin missään ikinä, anteliaita ja hymyileviä. Maisemat vaihtelevat upeista uskomattomiin ja sääkin on lämmin, mutta ei liian kuuma. Ainoat seikat, joissa Thaimaa vie voiton on ruoka (parempaa ja halvempaa Thaimaassa) ja biitsit (Laosilla ei ole merenrantaa).

Viime lauantaina tultiin siis rajan yli Chiang Khongista (Thaimaa) Huay Xaihin (Laos). Rajan ylitys tapahtui hauskasti no man’s landin eli Mekong-joen yli – passit leimattiin ulos Thaimaasta toisella puolen jokea ja toisella puolen leimattiin sisään Laosiin. Laosin puolella meitä oli vastassa Stray-bussin länkkäriopas ja hypättiin 9 muun reissaajan kanssa bussin kyytiin suuntana Luang Nam Tha ja homestay! Stray-bussipassi tuli meille selkeästi kalliimmaksi kuin Laosin kiertäminen itsenäisesti, mutta koska uusi maa hieman jännitti ja koska halusimme viimein tavata uusia ihmisiä ja matkustaa porukassa, päädyimme passit kuitenkin ostamaan. Ja olemme todella tyytyväisiä päätökseemme, sillä Strayn kyydissä pääsimme kokemaan niin monia asioita, jotka muuten olisivat jääneet kokematta.

Ensimmäisen yön pysäkkinä oli Ban Nam Nguen, noin 40 perheen muodostama kyläyhteisö Luang Nam Than lähettyvillä. Yövyimme jokainen eri perheen kotona ja majoitukseen kuului yhteisillallinen erään perheen kotona. Homestayt ovat mahdollisia ympäri Laosia ja niitä suositellaankin matkailijoille tavaksi kokea aito ja oikea laosilainen elämäntapa (70 % laosilaisista asuu kyläyhteisöissä maaseudulla, vain loput 30 % kaupungeissa) sekä mahdollisuutena käyttää reissurahansa suoraan laosilaisen perheen hyväksi suurien majatalojen sijaan. Homestay-majoituksia järjestävät varmaan kaikki matkaoperaattorit eri Laosin kaupungeissa. Mutta en usko, että olisimme Villen kanssa ikinä uskaltautuneet sellaista kokeilemaan ellemme olisi olleet Strayn matkassa. Koko kokemus oli aivan käsittämätön. Mä en osannut edes oikein ottaa kuvia, olin koko kylässä vierailun ajan jotenkin sellaisessa syvässä kiitollisuuden ja ihmettelyn tilassa, että kuvien ottaminen tuntui jotenkin teennäiseltä. Strayn kyydissä mukana ollut paikallinen opas sekä bussin kuski kierrättivät meitä iltapäivästä ympäri kylää ja saimme nähdä läheltä, miten perheet kylässä elävät. Lapset seurasivat meitä koko kierroksen ajan, pariin kertaan meidät kutsuttiin talojen terasseille tai pihoille juomaan Beer Laoa, olutta tarjoiltiin jokaiselle lasissa jääpalojen kera. Laosilaiseen kulttuuriin kuuluu erittäin vahvasti yhteisöllisyys ja se, että kaikesta on aina jaettavaksi eli vaikka jokaisella on itselläänkin vähän, siitä riittää silti jaettavaksi muillekin. Mieti samaa tilannetta Suomessa: istut kotipihalla muutaman kaverin kanssa juomassa olutta ja ohi kävelee kymmenen hengen porukka tuntemattomia ihmisiä. Kutsutko heidät istumaan kanssanne iltaa ja tarjoatko heille ilmaiseksi olutta omistasi? I didn’t think so.

Kyläkierroksen jälkeen vuorossa oli peseytyminen, joka tarkoitti mekon tyyliseen paksuun saronkiin pukeutumista ja uimista joessa. Laosilaiset ovat erittäin tarkkoja “siveellisestä” pukeutumisesta ja esimerkiksi bikineissä esiintyminen missään julkisella paikalla on heille epäkunnioittavaa. Samoin oikeastaan minkään liian paljastavan asun käyttäminen sisältäen lyhyet sortsit, mekot, olkaimettomat paidat jne. Pukeutumissääntö ei tietysti koske miehiä yhtä tarkasti kuin naisia. Osa tästä on uskonnon sääntelemää, mutta osa varmaan myös kulttuurin tapa. (Myös julkiset hellyydenosoitukset miehen ja naisen välillä ovat erittäin paheksuttavia, arvatkaa vaan kuinka monta kertaa ollaan Villen kanssa meinattu halata tai pussata julkisesti ja muistettu vasta viime hetkellä et ai niin, eihän suhun saa koskea julkisesti). Uimaan suuntasin siis isäntäperheen tarjoamassa mekossa, joka kiinnitettiin kätevästi pienellä hakasella tiukkaan, jottei se päässyt kastuessa tipahtamaan päältä. Jälleen mulla ei ole tietenkään kuvaa itsessäni tuossa mekossa, ei tullut tilanteessa mieleenkään. Joessa sitten peseydyttiin, vesi oli viileää mutta ei kylmää (vähän kuin olisi Suomessa uinut järvessä ja peseytynyt) ja paikallisilla lapsilla oli hauskaa katsella meitä ulkomaalaisia, kun yritimme jotenkin onnistua uimaan kangaskappaleissa, jotka lilluivat ympärillä eivätkä meinanneet pysyä alhaalla.

Illalla istuttiin yhdessä syömässä ja juomassa olutta (eräs isäntäperheiden miehistä kiersi istumarinkiämme ympäri ja tarjosi aina jokaiselle lasillisen kerrallaan). Ruoan olivat valmistaneet kaikki isäntäperheiden naiset yhteistuumin ja se oli herkullista – musta tuli sticky ricen suuri fani (kirjaimellisesti käännettynä tahmaista riisiä, joka syödään sormin eli napataan kasa käteen ja pyöritellään palloksi ja sitten dipataan tarjolla olevaan ruokaan ja syödään, nam). Ruoan jälkeen käytiin vielä joen rannassa istumassa notskin äärellä ja kuuntelemassa lasten lauluja. Yöksi vetäydyttiin nukkumaan oman isäntäperheen kotiin – meille oli pedattu lattialle ohuista patjoista peti ja sen ympärille hyttysverkko. Peitot olivat paksut, mutta peitto olisi ilmeisesti pitänyt osata kääriä itsensä ympärille niin, että kylmä ei olisi päässyt yllättämään myöskään lattiasta – yö oli siis aikasta kylmä ja viluinen, mistä muistona taitaa olla tämä tämänhetkinen kevyt flunssa. Itse talot on siis rakennettu puusta joko puisten tai betonisten tolppien päälle niin, että talon alle jää ns. tyhjä kerros, jota käytetään varastotilana ja ko. kylässä alakerrassa sijaitsivat myös aina kangaspuut, joilla perheen äiti kutoi uskomattoman kauniita kankaita. Tolppien päälle rakentaminen johtuu sadekaudesta, jolloin alakerta on helposti pelkkää mutavelliä ja jos alakerrassa olisi asuinkerroksia, tulvisivat ne pahasti.

Aamulla isäntäperheen ja kylän hyvästeleminen oli hieman haikeaa. Jotenkin jäi tunne, että on saanut niin paljon vaikkei edes oikein tiennyt mitä on saanut. Kokemus oli aivan mieletön, enkä sanoin oikein osaa sitä kuvata. Isäntäperheen naisen hymy sanoessamme heippoja oli niin lämmin ja iloinen – elämä voi olla yksinkertaista ja karua, mutta silti täyttä ja lämmintä.