Ensimmäisen jetlagista ja matkustamisesta toipumiseen käytetyn päivän lisäksi meillä oli Tokiossa käytettävissä kolme kokonaista päivää. Sinänsä se ei ole Tokion kokoiseen kaupunkiin missään nimessä tarpeeksi, mutta toisaalta täysin riittävästi tärkeimpien nähtävyyksien kiertämiseen ja Japani-fiiliksen nostattamiseen.
Tokio on valtava. Kaupungin keskusta-alueen kiertävän Yamanote-junalinjan (linja kiertää siis ympyrää vasta-ja myötäpäivään) pituus on 35 kilometriä, mutta se ei kerro puoltakaan totuutta. Meidän hostelli oli tuon linjan ulkopuolella ja sijaitsi kuitenkin vielä periaatteessa täysin keskustan liepeillä. Jokainen kaupunginosa on oma pieni maailmansa ja kaupunginosat nivoutuvat toisiinsa kiinni rauhallisempien asuin-ja toimistokorttelien välityksellä ja about sopiva päiväkävelymatka on noin kaksi-kolme junapysäkkiä, joka kertoo myös hieman kaupungin koosta.
Asukkaita Tokiossa on 13 miljoonaa, suurTokion alueella noin 35 miljoonaa. Silleen 2,5 kertaa Suomen väkiluku ahdettuna yhteen kaupunkiin.
Tutustuimme kolmen päivän aikana Asakusan kaupunginosan lisäksi kaupunginosiin Shinjuku, Shibuya, Harajuku, Yoyogi, Akihabara, Tokyó, Ginza ja Tokyo Bay, just to name a few. Shinjukun kohokohta meille oli Tokyo Metropolitan Goverment Officen maksuton näköalakerros 202 metrin korkeudessa, josta näki hienosti yli koko Tokion. Paikalla oli myös vapaaehtoisena toimiva opas, vanhempi japanilaisrouva, joka ystävällisesti esitteli meille tornista näkyvää maisemaa. Hassulta tuntui se, että ei ollenkaan tuntunut siltä, että olisi ollut yli 200 metrin korkeudessa – ympäröivät talot olivat niin korkeita, ettei korkealla oloa oikeastaan tajunnut. Oikeastaan olin kokonaisuudessaankin yllättynyt siitä, ettei Tokiossa ollut enempää pilvenpiirtäjiä ja että pilvenpiirtäjät olivat niin uusia (ensimmäiset Shinjukun alueelle valmistuneet olivat vuodelta 1971). Tämä tietysti selittyy osittain kulttuurilla (Japanin länsimaistuminen on alkanut suhteellisen myöhään) ja toisaalta myös tuhoisalla historialla.
Näköalatasanteen maisemia, Tokyo Metropolitan Goverment Office.
Shibuyan alueen suurin nähtävyys oli se paljon kuvattu risteys, jossa arvioiden mukaan tien ylittää noin 100 000 ihmistä tunnissa. Pääsimme itse ihailemaan ja kummastelemaan tuota ihmismassaa aivan risteyksen reunassa, kakkoskerroksessa sijaitsevasta Starbucksista 🙂 Oli muuten äärimmäisen hyvä Dark Chocolate Frappucino blended coffee. Shibuya on myös nuoriomuodin ja muutenkin nuorison suosima kaupunginosa ja tämä kohderyhmä näkyi myös mainonnassa – neonvaloa, ääntä, musiikkia, vilkkuvia valoja olivat täynnä paitsi rakennusten seinät niin myös ohi ajavat rekat. Ville, joka ei yleensä siedä päällekkäisiä ääniä, pärjäsi yllättävän hyvin; itselläni oli hieman vaikeuksia käsittää tämän tyyppistä huomiohakuista markkinointia – äänellä voi toki erottua, mutta jos kaikki käyttävät ääntä niin kuka siinä sitten enää erottuu?
Ihmisvilinää Shibuyalla
Valtavin ääni-ja neonvalohelvetti odotti meitä kuitenkin vasta Akihabarassa, Tokion elektroniikkakeskittymässä, josta lähdimme etsimään adapteria (oli muuten yllättävän vaikea löytää). Oh my. Ei viivytty siellä kovin kauaa.
Yksi ehdoton kohokohta koko Tokio aikana minulle oli Yurikamone linjan junalla matkustaminen – juna kulkee maan päällä vuoristorataa muistuttavalla raiteella (ilman ihan yhtä suuria nousuja ja laskuja, mutta paljon mutkia) ja junassa ei ole kuljettajaa, joten saatoimme istua (ja tullessa seisoa) ensimmäisessä vaunussa ja katsella maisemia kuten vuoristoradassa. Kuljimme junalla Tokyo Bayn saarelle, katsomaan Rainbow Bridgea yövalaistuksessa (silta on saanut mallinsa San Franciscon Golden Gate Bridgesta) ja pääsin siellä myös ekan kerran testailemaan gorillapodiani (pienen pientä taipuisaa kamerajalustaa) ja ottamaan yökuvia. Paikka oli ihana. Junamatka oli ihana. Olisin niin voinut viipyä siellä vaikka kuinka pitkään, ellei olisi ollut niin pirun kylmä tuuli ja kamala nälkä.
Voisin oikeastaan kirjoittaa kappaleen joka ikisestä kaupunginosasta, jossa vierailimme. Tokyóssa kävimme hauskassa suihkulähdepuistossa ja söimme ensimmäisen sushilounaamme, joka oli älyttömän herkullinen ja halpa (ei ole kovin usein tullut Japanissa sanottua jotain halvaksi), sillä lounaamme maksoi yhteensä 11 euroa (Food court rules!). Ginza oli muodin ja ylellisyyden mekka ihanine brand storeineen, joihin ei tietenkään yhteenkään uskaltanut mennä sisään tuulitakissa ja likaisissa kävelykengissä. Meiji Jingun hallitsijan vaimolle omistettu puisto oli vaikuttava ja tunnelmaltaan rauhoittava, Yoyogi park taas sai kaipaamaan vastaavia puistoja Suomeen – miksei meillä ole julkisia tiloja, joissa käytäisiin perheen ja ystävien voimin pelaamassa jalista, heittelemässä frisbeetä tai piknikillä? Tuli niin Viikinsaari mieleen, hyvä me ja meidän ihana perinne!
Kaiken kaikkiaan Tokio oli mukava kokemus ja suosittelen kyllä siellä käymistä. Mutta Japani on niin paljon enemmän. Lisää Japanikokemuksia ja uusia kaupunkeja tulossa seuraavissa postauksissa.