Taisi sittenkin olla tuo Kioton yhteen postaukseen mahduttaminen mulle hieman liian iso pala. Kun en mä osaa kirjoittaa suppeasti. Kuten ehkä jotkut mun kanssa työskennelleet ja mun maileja lukeneet ihmiset saattaa tietää… 🙂

Eli siis jatkakaamme päivästä 2 eli Kioton torstaista. Edullisen bussimatkan ja sen aiheuttaman häpeän siivittämänä suuntasimme kohti Ginkaku-ji temppeliä, joka oli yksi Unescon maailmanperintökohteista. Ginkaku-ji sijaitsi Higashiyaman aivan pohjoispäässä ja on toiselta nimeltään tai tarkoittaa kirjaimellisesti hopeista temppeliä. En kyllä erikoisesti mitään hopeista paikassa nähnyt eikä itse temppeliin edes päässyt sisälle, mutta temppelin puutarha oli aivan käsittämättömän upea. Puutarhan jokainen senttimetri oli hoidettu, puunattu, leikattu ja aseteltu näyttelemään omaa täydellistä rooliaan. Puutarhassa oli töissä silläkin hetkellä ainakin neljä ihmistä, vaikkakin he hyvin hukkuivat maisemaan työasuissaan. Yksi putsasi pientä puroa lehdistä, toinen rapsutti pienellä, hieman hammasharjaa isommalla harjalla sammalta puhtaaksi. Puutarhan keskellä oli suurehko lammikko, jonka ympäri ja läpi kiersi erilaisia kiviasetelmia ja kivisiltoja. Temppelin edustalla oli suuri hiekasta tehty asetelma, jossa jokainen hiekanjyvä näytti paikalleen liimatulta, niin paikallaan ja tiukassa ne olivat. Puutarhan kiersi kävelyreitti vierailijoita varten ja reitin varrelta oli upeat maisemat yli puutarhan sekä jopa hieman pidemmälle yli Kioton. Päätettiin jo Villen kanssa, että jos meille joskus tulee puutarha niin se on sitten japanilainen.

Ginkaku-jilta jatkoimme matkaamme kävellen pitkin pieniä kujia temppeleiden seassa. Sää oli viileä (mä olin jostain syystä kuvitellut, että Kiotossa olisi lämpimämpi kuin Tokiossa, se kun on etelämpänä, mutta mun pettämätön logiikka ei ihan pitänyt paikkaansa) ja vaikka päällä oli pitkähihaista ja takki, tuli välillä varjossa ihan kylmäkin. Onneksi aurinko pienien sadekuurojen lomasta aina välillä pilkahteli lämmittämässä.

Kävelymatkan aikana kurkistelimme eri temppeleiden pihoihin ja aitojen yli ja osui matkalla muutama ilmainenkin nähtävyys. Erään ison temppelialueen pihassa näimme myös geikon ja maikon (eli “aikuisen”geishan ja geishaoppilaan), jotka olivat ilmeisesti jonkun reportterin tai vastaavan kuvattavana. Jonkun aikaa ihmeteltiin, että onko kyseessä vain geishaksi puetut ihmiset (yleinen turisteille tarjottu kokemus), mutta ei, kyllä kyseessä olivat ihan oikeat geishat. Oli aika jänskä kokemus heitä katsella, ihan kuin jostain menneisyydestä olisivat tupsahtaneet paikalle. Hassua kuvitella, että geishakulttuuri on edelleen voimissaan, varsinkin Kiotossa, mutta kyllä se vain on. Geishoja on kylläkin tällä hetkellä enää noin sata, mutta uusia maikoja otetaan koulutukseen vielä tänäkin päivänä.

Temppelialueella, missä nuo geishat näimme, oli myös hieno vanha vesi”johto” (miksikä sitä oikein voi sanoa, akvadukti?), jonka luona pörrättiin hetken aikaa ja käytiin kävelemässä sen päälläkin. Tuntui jotenkin siltä kuin palanen Eurooppaa olisi tullut keskelle Japania, käsitykseni mukaan nuo akvaduktit on kuitenkin alun perin kehitetty Roomassa Rooman valtakunnan aikaan?

Japanilaisista temppeleistä muuten tähän väliin sananen. Japanilaiset temppelit kuvastavat jotenkin tosi jännällä tavalla japanilaista mielenlaatua. Temppelit ovat hyvin säännöllisen muotoisia, yksinkertaisia, puisia, vähäeleisiä, värittömiä. Jotenkin jopa tuntui, että ei oikein osannut tuota karua kauneutta edes täysin arvostaa. Tuutte huomaamaan mitä tarkoitan sitten kun postaan kuvia Thaimaan temppeleistä.

 

Torstaipäivämme meinasi päättyä nälkäiseen kiukkukohtaukseen, sillä olimme venyttäneet ruokailua liian pitkälle emmekä edes evässuklaan voimin enää meinanneet pysyä järkevissä verensokerimäärissä. Lisäksi auringon laskiessa tuli viileästä säästä entistä kylmempi ja aloin jo kaipaamaan pipoa (hanskat mulla oli onneksi mukana). Kiukkua lisäsi se, että kävellessämme geisha districtin, Gion, läpi, näimme valtavan joukon turisteja ottamassa valokuvia maikosta, joka ilmeisesti odotti geikoansa (he työskentelevät aina parina) tai jostain muusta syystä joutui odottelemaan kadun kulmauksessa. Turistit juoksivat maikon perässä, kun tämä yritti vaihtaa paikkaa, niin että saisi olla rauhassa ja ottivat kuvia noin puolen metrin päästä tytön kasvoista. Mun teki niin pahaa katsoa, kun tytöllä oli itku lähellä – ihmiset kohtelivat häntä kuin jotain eläintä eläintarhassa. Aivan järkyttävää käytöstä ihmisiltä. Ja juu, kyllä otin itsekin kuvan geikosta ja maikosta siellä temppelialueella, mutta siellä tunnelma heidän ympärillään oli ihan erilainen kuin tässä Gion kohtauksessa – temppelillä heillä oli mukana oma seurua ns. suojana ja turistit osasivat käyttäytyä, tuolla Giossa homma meinasi karata täysin käsistä. Me jatkettiin pian matkaa, kun teki niin pahaa; toivottavasti tyttöparka selvisi kokemuksesta hengissä (maikot ovat 15-20 -vuotiaita, vasta kaksikymppisinä heistä voi tulla geikoja).

Pelastauduimme nälkäkuolemalta lopulta jo aika lähellä hostelliamme sijainneeseen ramen-ravintolaan. Ramen on alunperin Kiinasta Japaniin rantautunut safka, jota emme olleet vielä päässeet testaamaan. Kyseessä on nuudelisoppa ja koska olimme aiemmin syöneet shabua (japanilaista nuudelisoppaa, josta en tykännyt) emme olleet pitäneet kiirettä rameninkaan kanssa. Boy, were we wrong. Mesta oli tosi alkeellisen näköinen, “eat where the locals eat” -tyyppinen ravintola ja Ville on vieläkin, kohta kolme viikkoa tuon ruokailun jälkeen ramenista ihan liekeissä. Sapuskasta meillä ei valitettavasti ole kuvaa (ei ole iskän ruokakuvaustaidot ihan vielä minuun periytyneet ja toisaalta oli liian nälkä, että olisi ehtinyt mitään kuvailemaan) mutta kyseessä on siis keitto, jossa on possun suikaleita, nuudeleita ja jotain rehuja. Keitto itsessään sisältää mausteita ja paljon rasvaa, mistä ilmeisesti tuo herkullinen maku pääasiassa johtuu. Ramenin lisäksi syötiin karagea, friteerattuja kananpaloja, jotka myös ne olivat herkullisia.

 

Perjantaina jatkoimme temppelikierrosta Higashiyman alueella ja päädyimme vierailemaan toiseen Unesco-temppeliimme – Kiyomizu-deraan, joka houkutteli meidät paikalle upeilla oranssin sävyisillä rakennuksillaan. Niin ja matkalla ylös temppelille oli suuri hautausmaa! Japanilaishautakivet on hassun mallisia, mutta niiden kaiverrukset on tosi nättejä. Tokiossa ei muuten nähty yhtään hautausmaata, joten pääteltiin, että tokiolaisetkin haudataan sitten varmaan Kiotoon.

Kiyomizu-deran kohokohta oli toivomuslähteestä juominen. Oikeasti siis paikalla on joku syvempi uskonnollinen merkitys ja veden uskotaan symboloivan jotain ties mitä ja kyseinen vesi”putous” ei ole koskaan kuivunut, vaan on jollain ihmeellä aina tarjonnut vettä janoisille, joten japanilaiset tulevat paikalle juomaan lähteestä ja rukoilemaan. Halusin ehdottomasti juoda lähteestä myös ja oli siinä jotain sykähdyttävää, millä intensiteetillä ihmiset toivoivat ja rukoilivat ennen ja jälkeen juomisen. Toivomus tuli kerrottua korkeammille voimille myös, tulevaisuus näyttää käykö se toteen 😉

 

Kiyomizu-deralta suuntasimme muiden temppeleiden kautta (perjantaina oli muuten todella lämmin päivä, olin tietysti torstain opettamana pukenut hirmuisesti päälle ja päivällä hikoilututti)  katsomaan viiskerroksista pagodaa (joka on muuten ainoa rakennustyyppi, jota ei kuulemma yksikään maanjäristys Japanissa ole koskaan tuhonnut). Se oli aika hieno, tylsästi vaan keskellä muita rakennuksia. Perjantaipäivän päätimme hostellilla korttien kirjoittamiseen; vähän oli haikeakin olo, kun Japanin kymmenen päivää olivat kuluneet niin nopeasti. Lauantaina matkustimme sitten luotijunalla Tokioon, josta ostimme meidän “vakkaripaikasta” makoisat ja edulliset sushit lentokenttäjunaevääksi (japanilaiset muuten rakastaa syödä junassa, ihan kaikilla oli aina junaeväät matkassa, mieluiten bentoboksit) ja tunnin junailun päätteeksi olimmekin jo kentällä. Seuraava seikkailu olikin sitten lento Hong Kongiin, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

ps. Lisää kuvia Kiotosta tulossa vielä photopostauksen merkeissä; huomaa siis kurkata myös blogin sivu Photos.