Jotta ikinä saisin teidät ajan tasalle tässä blogissa (ollaan oltu nyt Chiang Maissa Thaimaassa jo yli viikko ja te olette vielä blogin kanssa Japanissa,  josta lähdettiin siis jo yli kaksi viikkoa sitten) täytyy Kioton viisi yötä varmaan tiivistää yhteen postaukseen. Toisaalta se on vaikeaa, sillä Kioto on suuri kaupunki; toisaalta helppoa, sillä Kioton aikamme on aika helposti muisteltavissa.

Saavuimme sateiseen Kiotoon tiistaina ihanan Takayaman keikan jälkeen. Hostellimme sijaitsi aikasta lähellä juna-asemaa, joten kävelimme rinkkojenkin kanssa sinne ihan mukavasti, vaikka vähän satelikin. Kioton hostelli oli reissumme ensimmäinen ketjuhostelli (no joo, ja vasta reissumme toinen hostelli ylipäätään) – kaksi viisikerroksista taloa vierekkäin. Mulla on hieman kaksipiippuiset fiilikset ketjuhostelleista: toisaalta tykkään kovasti siitä, että asiat hoidetaan tehokkaasti, tilat on yleensä siistit, henkilökunta ammattitaitoista, palvelut kunnossa (netti, pyykinpesumahdollisuudet, keittiö), mutta toisaalta kaikki on jotenkin persoonatonta, kun samaa konseptia on toistettu moneen kohteeseen ja ketjuhostellit tuppaa oleen suuria, joten menijää ja tulijaa riittää joka päivälle ja joka lähtöön. K’s house Kioto oli kuitenkin ihan mukava tuttavuus ja otimme hyvät pyykkäysmahdollisuudet sekä hyvän keittiön ilolla vastaan.

Ekaa iltaa vietettiin ihan vaan hostellilla oleskellen. Pestiin pyykkiä ja yritettiin saada nettiyhteyttä toimimaan (langattomassa oli jokin vika, jota seuraavana päivänä korjailtiin) ja lueskeltiin sekä tehtiin suunnitelmia Kioton ajalle. Vaikka olimme Kiotossa viisi yötä, oli meillä kuitenkin käytössä kaupungin näkemiseen vain kolme päivää, sillä saavuimme tiistai-iltana ja lauantaiaamuna meidän piti lähteä jo junalla kohti Tokiota ja lentokenttää.

Kioto on suuri. Kaupunki on pinta-alaltaan aivan älyttömän iso. Tämä kuulostaa tietysti Tokion jälkeen hassulta ja ei, Kioto ei ole läheskään yhtä suuri kuin Tokio, mutta se tuntui tietyllä tavalla jopa suuremmalta. Yritänpä jotenkin selvittää asiaa: Tokio on valtava, mutta jos haluat mennä jonnekin tiettyyn paikkaan niin etsit metroaseman, katsot kartasta mihin suuntaan menet ja millä linjalla, missä vaihdetaan ja sitten maksat maksun koneeseen ja junailet perille. Kiotossa, jos haluat mennä johonkin paikkaan, etsit käsiisi bussikartan, jonka englanninkielinen versio ei kata kaikkia linjoja, koitat ymmärtää siitä mikä linja menee minnekin ja arvailla missä linjan varrella on pysäkkejä ja koska et luota siihen, että löytäisit pysäkin, katsot mistä ko. linja lähtee ja kävelet linjan lähtöpysäkille noin 20 minuuttia ja kun löydät bussin, istut kyydissä noin 25-30 minuuttia ja lopuksi maksat tasarahakolikoilla matkasi maksun, joka joko on tasasumma 220 jeniä tai ei ole vaan jotain enemmän, riippuen siitä, kuinka pitkän matkan kuljit. Yksinkertaistettuna julkinen liikenne Kiotossa on siis pain in the ass ja sen vuoksi kaupunki tuntuu kokoaan suuremmalta. Ei ihme, että paikalliset suosivat polkupyöriä (joille ei siis tietenkään ole omia pyöräteitä vaan pyöräilijät joku ajavat kävelyteillä (erittäin lujaa ja paljon soittokelloaan käyttäen) tai autoliikenteen seassa).

Päädyimme siis käyttämään pääasiassa apostolin kyytiä ja se taas tarkoitti paljon paljon kävelemistä.

Johtuen jälleen suuresta ennakkoon tulevaan matkakohteeseeni perehtymisestä (kuten tapana on, taisin mä junamatkalla Takayamasta alkaa lukeen Lonely Planetin Kioto-osioo…) en ollut tajunnut, kuinka suosittu matkakohde Kioto on sekä japanilaisten itsensä että ulkomaalaisten keskuudessa. Koko kaupunki ihan kuhisi länsimaalaisia ja japanilaisturisteja. Syksy on lisäksi toiseksi suosituinta vierailuaikaa hyvien säiden ja syksyn värien vuoksi (kevät on ykkösenä kirsikan kukkien takia). Vinkki kaikille, jotka aikovat Kiotoon joskus suunnata: tämä on sellainen kaupunki, josta kannattaa lukea kaikki etukäteen ja tehdä myös päätöksiä siitä, mitä kaupungissa haluaa nähdä (Sannalle erinomainen matkakohde 😉 ). Kiotossa on 17 Unescon maailmanperintökohdetta. 17! Se ei ole vähän. Joten kun sitten alettiin suunnittelemaan kolmen päivän ohjelmaa, todettiin aika nopeasti, että hyvä jos yhdessä tai kahdessa ehditään käymään. Ehtimisen lisäksi kysymykseen tuli tietysti myös raha. Melkeinpä jokaiseen kohteeseen oli pääsymaksu, 500 jenistä ylöspäin (5 euroa), mikä ei sinänsä ole paljon, mutta jos käyt päivän aikana kolmessakin temppelissä niin äkkiseltään siitä tulee jo aika iso summa. Toisekseen, suurin osa kohteista oli temppeleitä. Kuinka kauniita ja upeita ja suojeltuja tahansa, niin ne ovat kuitenkin temppeleitä ja niin kauan, kun ei ole Japanin historiaan tai arkkitehtuuriin vihkiytynyt tai siitä tuhottoman kiinnostunut, niin ne ovat lopulta vain temppeleitä, jotka alkavat muistuttamaan toinen toistaan ja päivän lopuksi et enää muista, mikä niistä temppeleistä nyt olikaan se kaikkien hienoin.

Näistä syistä se ennakkoon kaupungin nähtävyyksiin tutustuminen olisi kannattanut, sillä kun lueskelimme LP:n kuvauksia niistä kolmestatoista Unesco-temppelistä (17 kohteesta yksi on linna, kolme pyhättöä) sekä lukemattomista muista puutarhoista, temppeleistä ja pyhätöistä, oli niiden erojen näkeminen aivan mahdotonta ja päädyimme valitsemaan vierailtavat temppelimme aikasta lailla arpapelillä. Jos olisi tehnyt taustatutkimusta, olisi saattanut löytää kuvia kohteista ja/tai lukea jotain mielenkiintoista niihin liittyvää, jonka mukaan päätöksensä olisi voinut tehdä.

Toisaalta joskus kuvien ennakkoon näkeminen on harhaanjohtavaakin. Lonely Planetissa oli aivan käsittämättömän hieno kuva Kiotossa sijaitsevasta Bamboo Grovesta (vähän niin kuin bambumetsä) ja se oli nähtävyytenä nostettu ihan Kioton yhdeksi must-jutuksi, ehkäpä jopa yhdeksi Japanin must-do-and-see -jutuksi. Innoissamme siis suuntasimme sinne heti ensimmäisenä kokonaisena Kioto-päivänämme.

Oli se ihan hieno.

En tiedä oliko kyse siitä, että odotukseni olivat niin korkealla näkemäni kuvan ja kaiken sen suitsutuksen jälkeen, ettei bambumetsikkö voinut mitenkään odotuksiani lunastaa vai oliko paikka itsessään kärsinyt inflaation kaiken sen turismin vaikutuksesta, mutta se suuri vau-fiilis jäi kyllä kokematta. Itse bambut olivat kyllä makeita (korkeita, kapeita vihreitä runkoja sadoittain), mutta ne oli osittain peitetty aika rumalla aidalla ja metsikön läpi kulkevalla polulla kulki satojen ja satojen turistien lisäksi autoja, mikä oli mielestäni ihan käsittämätöntä. Ehkäpä se oli jonkun mielestä hyvä tapa nähdä kyseinen nähtävyys – taksin takapenkki. Noh, ehkä olen hieman liiankin jyrkkä, olen kyllä iloinen, että siellä kävimme ja toki suosittelisin muitakin käymään, mutta en nyt tiedä olisiko se ihan koko Japanin reissun kohokohta.

 

 

Bamboo Grove itsessään sijaitsi kaukana Kioton keskustasta, mutta sinne pääsi onneksi kätevästi lähijunalla (matka ei kestänyt kuin ehkä 20 minuuttia) ja päätimme viettää sitten koko päivän tuolla Arashiyaman alueella. Bamboo Groven ja lounaan jälkeen meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko kiivetä apinavuorelle tai mennä Unesco-temppeliin. Arvatkaapa kumpi valittiin?

 

Apinapuistosta oli myös upeat maisemat yli Kioton.

 

Toisena päivänä satoi heti aamusta vettä, mutta koska edellisenäkin päivänä oli ripautellut niin päätettiin rohkeasti lähteä silti nähtävyyskierrokselle. Ensin käytiin kylläkin hakemassa paikkaliput lauantain junaan, mikä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä juna oli jo siinä vaiheessa melkein täyteen buukattu. Asemalla käyminen onnistui kätevästi, kun joka tapauksessa oltaisiin suunnattu sinne bussin päättärille, että osattiin hypätä oikeaan bussiin, joka vei meidät pohjoiseen osaan Higashiyamaa – kaupunginosaa, jossa on temppeleitä ja historiallisia nähtävyyksiä tiheämmässä kuin missään muualla Kiotossa. Higashiyama sijaitsi kätevästi aika suorassa linjassa pohjoiseen meidän hostellilta eli ajateltiin sitten kävellä hitaasti sieltä takaisin illan tullen ja väsymyksen koittaessa.

Bussimatka sujui ihan rattoisasti, vaikka maksamispolitiikka vähän jännittikin. Suotta kyllä, sillä lopulta rahan vaihtaminen siinä tasarahamaksulaatikon vieressä olevassa laitteessa oli aika kätevää ja sen jälkeen vaan tiputetiin kolikot boksiin. Olin kovinkin tyytyväinen itseeni, kunnes Ville bussista poistuttuamme huomautti, että taisimme maksaa satasen liian vähän. Hups. Ilmeisesti asiasta huomauttaminen olisi ollut kuskille kiusallista (japanilaiset välttävät riitoja, kohtauksia ja pahan mielen aiheuttamista loppuun asti), joten oli helpompaa vain antaa meidän jättää maksamatta koko summaa. Mua hävetti ihan hirmuisesti, en mä tahallani.

Jatkuu…